Säälittävä pelkuriko?

Joskus 16-vuotiaana kun löysin Facebookin ihmeellisen maailman kaverin vinkin avulla, jouduin miettimään useampaan otteeseen että liittyisinkö sinne. Ensinnäkin; vanhempani kielsivät minua ja toiseksi; pelkäsin, että he suuttuisivat minulle jos uhmaisin heidän tahtoaan. Vanhempieni kielloista huolimatta, päätin kuitenkin liittyä. Näiden parin vuoden aikana, saan joka kerta miettiä kahdesti millaisia tilapäivityksiä kirjoitan, millaisia kuvia lisään ja mitä muuta siellä julkaisen; vain siksi, että vanhempani näkevät sen kaiken. Toki moni muukin sukulaisistani näkee mitä kaikkea ”naamakirjassa” julkaisen, mutta heistä en välitä. Ainoastaan vanhempieni takia harkitsen AINA vähintään kahdesti, millaisia juttuja naamakirjasta voi lukea minun nimissäni.

Kun yläaste aikoina aloin kavereideni kanssa liikkua ulkona maistelemassa alkoholia, kerroinko siitä vanhemmilleni? Kerroinko heille, että ”hei, miä olisin nyt lähös kavereiden kans ryypiskelemää!” ? Vastaus on yksinkertainen. Ei, en kertonut. Ulkona piileskeltiin jossain, minne kukaan tuttu ei ihan heti eksyisi, vain siksi etteivät he voisi sitten laverrella tekemisistäni vanhemmilleni. Kotiin mentäessä hiippailin aina äkkiä omaan huoneeseeni ja lukittauduin sinne, ettei olisi huomattu minun juoneen. Ollessani 16-vuotias uskalsin ensimmäisen kerran kertoa vanhemmilleni, että lähden kavereiden kanssa vähän maistelemaan.

Kun sitten 17-vuotiaana aloin polttamaan tupakkaa, en kertonut siitäkään vanhemmilleni. Uskoin että he suuttuisivat, ja kynnys kertoa asiasta oli ja on edelleen paljon suurempi, kuin alkoholin suhteen. Miksikö? Kumpikaan vanhemmistani ei polta. Kukaan isovanhemmistani tai heidän vanhemmistaan ei polta. Myöskään vanhempieni sisarukset eivät polta tupakkaa. Lähimpiä sukulaisia jotka polttavat, ovat varmaan äitini serkut. Vanhempieni luona asuessani oli niin helppoa vierittää syy siitä että haisin tupakalle, jonkun kaverin harteille jonka myös vanhempani tiesivät polttavan. ”Nokun se poltti siin mun vieressä.” Sitä en tiedä kuinka kauan vanhempani selityksiini uskoivat ja uskovatko edelleenkin, mitä tosin epäilen. Nauran itsekseni ja samalla päässäni liikku ajatuksia siitä millainen olen. Selkärangaton, säälittävä pelkuri. Olen nyt täysi-ikäinen, enkä uskalla vieläkään kertoa vanhemmilleni tupakoinnistani. Muutamat kaverit ovatkin naureskelleet minulle, että ”Mitä sä oikeen pelkäät? Kai nyt aikuinen ihminen saa polttaa vaikka kymmenen askii päiväs jos silt tuntuu?”. 

Mikä on sitten on syynä tähän ”pelkuruuteeni”? Voisin aivan hyvin kertoa vanhemmilleni tupakoinnistani. Kirjoittaa Facebookkiin juuri sellaisia juttuja ja julkaista juuri sellaisia kuvia kuin haluan, jos vain päättäisin tekeväni niin.

En pelkää vanhempiani. Pelkään sitä, että he suuttuvat minulle eivätkä halua olla enää missään tekemisissä kanssani. En myöskään halua, että he alkavat murehtia ”mikä meidän kasvatuksessa oikein meni pieleen?”- juttuja. Vaikka lapduudessani ja nuoruudessani on ollut melko tiukat säännöt ja rajat, ovat vanhempani silti minulle tärkeitä, vaikken sitä kovin usein heille sanokkaan..