"Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu"
Katson kädessäni olevaa, lääkärin kirjoittamaa B-lausuntoa ja mietin että miten tässä näin kävi? Miksi juuri minä? Sairaslomaa on jatkunut nyt viimevuoden lopusta tähän hetkeen, ja tulee jatkumaan aina heinäkuulle asti. Diagnoosilla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Heinäkuuhun mennessä olisi tarkoitus saada lääkitys kohdilleen, ja minut sellaiseen kuntoon että pystyn syksyllä palaamaan kouluun ja suorittamaan viimeisen puuttuvan vuoden lähihoitaja opinnoistani pois alta.
Diagnoosin saatuani häpeän tunne oli aluksi suuri ja ajatuksia omasta "hulluudesta" pyöri päässä jatkuvasti.. Samoin pettymys itseensä. "Miksi en pystynyt selviytymään tästä omin voimin? Miksi en päässyt enään masennuksesta ylös? Miksi en osannut enää pysäyttää itseäni silloin, kun vauhti karkasi käsistä?" Koska olin.. ja olen edelleen sairas ja tarvitsin apua pohjalta pääsemisessä. Toisaalta tuntui myös helpottuneelta. Vihdoinkin oli jokin selitys sille, miksi olin sellainen kuin olin.. miksi en pärjännytkään yksin.
"Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa"¨
Jannan "Sä et ole hullu" kappaleen kuullessani tajusin sen. Vaikka mulla onkin tälläinen diagnoosi.. sairaus. En minä ole hullu. Olen edelleen se sama vanha Janni. Olin vain vähän hukassa ja väsynyt. Ja ennen kaikkea tarvitsin apua. Nyt käyn kaksisuuntaisen mielialahäiriön hallintakurssilla. Kokoonnumme pienen ryhmämme kanssa kerran viikossa ohjaajien kera. Nyt uskallan vihdoin sanoa itselleni, että kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu, hitaasti mutta varmasti! Ja mikä tärkeintä, uskallan vihdoinkin nauraa ajatukselle, että minulla "viiraa päässä"!
-Janni